Kansantanssi Suomessa

Kansantanssi harrastuksena on käynyt läpi monia eri vaiheita ja tyylisuuntia, onhan se aina ollut oman aikansa lapsi. Seuraavassa käydään lyhyesti läpi eri tyylisuuntauksia, jotka ovat vaikuttaneet, ja monelta osin vaikuttavat edelleen suomalaisessa kansantanssissa.

Jako perinteiseen, säilyttävään kansantanssiin ja uudistavaan nykykansantanssiin on usein käytetty, mutta aivan liian karkea jaottelu tuodakseen esille suomalaisen kansantanssin harrastuksen monimuotoisuuden, erilaiset vaiheet ja historialliset kontekstit. Yritämme tässä luoda huomattavasti hienovaraisemman jaottelun, joka perustuu historiallisiin, funktionaalisiin ja ideologisiin tekijöihin.

Kansantanssiharrastuksen alku

Ensimmäinen dokumenteista selkeästi tunnistettavissa oleva tyyli on kansallisromanttinen kansantanssi, joka ajoittui 1850-1890-luvuille. Sille oli tyypillistä “pastoraalinen”, vahvasti karakterisoitu käsitys maalaisyhteisön pukeutumisesta ja estetiikasta. Se oli osa yleiseurooppalaista kansallisromantiikan aaltoa, ja sitä harjoitti lähinnä vain ylempien yhteiskuntaluokkien nuoriso. Osa tuolloin tehdyistä koreografioista jäi osaksi kansantanssimme kaanonia, tanssitaanhan esim. Koiviston polskaa edelleenkin.

Kansanvalistustoiminnan kautta edellisen rinnalle ilmestyi jäljittelevä kansantanssi 1880-luvulla. Sille oli tunnusomaista alkuperäisestä käyttötilanteesta irrotettu, mutta oman yhteisön ja yhteiskuntaluokan joko edelleen tai vielä äskettäin käytössä ollut paikallinen tanssiperinne osana yhdistystoimintaa. Esimerkiksi nuorisoseurassa opeteltiin paikallinen purpuri tai esitettiin kruunuhääperinnettä ilman aitoa morsiusparia.

Vaikea sanoa kumpaan tyyliin 1880-luvun lehti-ilmoituksissa usein mainitut kansanhypyt ja -tanssit kuuluivat. Näyttää siltä, että ainakin Suomalaisen seuran iltahuveissa 1884 oli tavallista, että kansantanssiesityksen jälkeen iltaa jatkettiin “hauskasti kansanhyppyä ja tawallista tanssia wuorotellen” aina puolenyön yli. Luontevin tulkinta lienee, että itse esitys “kirjawiin kansallispukuihin puettuina” oli romanttisempi tulkinta kuin loppuillan hypyt, jotka ehkä enemmän jäljittelivät kansan tanssia.

Kansanhyppy voisi myös viitata kansanomaisiin paritansseihin, mutta niitä ei tuolloin yleisesti katsottu säilyttämisen saatikka matkimisen arvoisiksi kansankulttuurin osaksi — päinvastoin, piirileikeillä ja tanhuilla yritettiin syrjäyttää moiset nuorison harrastuksena. Kaikenlainen paritanssi oli pitkään kielletty useimmissa Nuorisoseuroissa. Työväenliike puolestaan houkutteli nuorisoa toimintaansa tansseilla, mikä oli osasyynä siihen, että tanssiminen lopulta sallittiin myös Nuorisoseurojen toiminnassa.

Myös raittiusliikkeen piirissä nuorisoa houkuteltiin terveisiin elämäntapoihin kansantanssin avulla.

Loppuvuodesta 1887 Suomalainen Seura peräänkuulutti, palkintojen kera, sellaisia suomalaisia kansantansseja, jotka sopisivat pääkaupunkiseudun sivistyneen nuorison seuraelämässä käytettäviksi. Palkinnonsaajien tuli saapua opettamaan tanssit yhdistyksen jäsenille.

Järjestäytymisen aika

Systemaattisen keräystoiminnan myötä Suomalaisen Kansantanssin Ystävien piirissä syntyi folkloristinen kansantanssi aivan 1900-luvun alussa, lähinnä Asko Pulkkisen vaikutuksesta. Tyyliä edusti 1950-luvulle asti Orvokki Komulainen. Tämä oli aikansa folkloristisista käsityksistä ponnistava suunta, jonka mukaan tanssien tuli olla heimoluonteeseen perustuva tulkinta alkuperäisiltä osaajilta opituista ja muistiin merkityistä tansseista. Tanssin ohessa tuli myös mielellään olla esityksiä maalaisväestön arkitoimista ja puuhastelusta.

1910-luvulla kehittyi jalostettu kansantanssi. Ajan vaikuttajahamot Anni Collan, Aino Saarelainen ja Kaarina Kari olivat kaikki voimistelunopettajia ja mukana naisten voimisteluliikkeessä. Kansantanssia käytettiin aluksi naisvoimistelun puolella rikkomaan kenttäohjelmien säännöllisiä rivejä, ja vastavuoroisesti kansantanssista itsestään tuli ryhdikkäämpää, sirompaa ja synkronoidumpaa. Aikaisemmin perin suositut ruotsalaiset kansantanssit ja venäläisinä pidetyt vaikutteet karsittiin pois vasta itsenäistyneen kansan identiteettiä sotkemasta.

Näyttää siltä, että 20-luvun alkupuolella kansantanssiharrastus oli jonkinlaisessa hetkellisessä aallonpohjassa, mutta virkosi pian ja 1930-luvun alusta harrastus levisi Nuorisoseuraliikkeen piirissä laajalle.

Sotavuosina kansantanssin harrastaminen jäi ymmärrettävistä syistä vähemmälle. Tiettävästi kylläkin TUL:n naisvoimistelijat kävivät ahkerasti viihdyttämässä rintamamiehiä kansantanssi- ja voimisteluesityksillä. Myös SKY:n tanhujoukkue osallistui ainakin 1943 sotasairaalakiertueella haavoittuneiden ja invalidien viihdyttämiseen.

Uusia tuulia sotien jälkeen

Kansantansseja oli siis jo vuosisadan alusta lähtien muokattu, siistitty ja sironnettu, mutta vasta sotien jälkeisenä aikana otettiin ensimmäiset askeleet uusien, vanhoja tansseja jäljittelevien, kansantanssien luomiseksi. Etenkin Helvi Jukarainen Nuorisoseuroissa  ja Kerttu Saarinen Työväen Urheiluliikkeessä kehittivät koreografioitua kansantanssia. Tämän vaiheen koreografiat pyrkivät olemaan hyvin lähellä jo omaksutun kansantanssin estetiikkaa.

Sekä Setlementtiliitto että kansandemokraattinen nuorisoliike ottivat kansantanssin osaksi toimintaansa 1950-luvulla. Samoihin aikoihin Suomessa alkoi vierailla itä-eurooppalaisia ammattimaisia kansantanssiyhtyeitä. Sen myötä syntyi kosketus sosialistiseen folkloristiseen tanssiin, joka oli syntynyt keskitetysti ohjatusta internationalistisesta perinnejalostuksesta. Näihin aikoihin keskusteltiin myös ammattimaisen, tai ainakin ammattitasoisen, ryhmän perustamisen tarpeesta myös Suomeen.

Virolaiset tanssit tulivat monien ryhmien ohjelmistoon, ja “venäläisvaikutteet” pääsivät pikkuhiljaa pannasta.

1970-luvulla trendiksi kehittyi sommiteltu kansantanssi, kun lyhyitä kansantansseja ruvettiin toden teolla yhdistelemään isommiksi kokonaisuuksiksi ja muokkaamaan näyttämöä varten. Samaa ideaa jatkoi Pispalan Sottiisin Vuoden kansantanssiyhtye-konsepti, jolla pyrittiin kannustamaa ryhmiä pitempien esitysten luomiseen.

Näihin aikoihin sekä kansantanssi- että voimistelujärjestöt järjestivät suuria kenttäohjelmia, millä lienee ollut oma vaikutuksensa sekä sommitelmien tarpeeseen että kehittymiseen.

Tanhuvakan julkaisun myötä varsinkin Pirkko-Liisa ja Esko Rausmaa ryhtyivät ajamaan uusautenttista kansantanssia 1970-80-lukujen vaihteessa. Pyrittiin palaamaan naisvoimisteluestetiikasta karsittuun kansanomaisempaan tyyliin, ja nostettiin esille tallennettujen tanssien variaatiota ja kansanomaisia paritansseja. Rausmaat myös korostivat nykypäivän kansantanssia osana jatkuvaa traditiota, ei ainoastaan menneisyyden representaationa.

Vauhti ja taitotaso kasvavat

1980-luvulla Viola Malmin opetus- ja julkaisutoiminnan ansiosta karjalaisten tanssien suosio kasvoi räjähdysmäisesti etenkin Nuorisoseuroissa, syrjäyttäen ajoittain muunlaisen kansantanssin lähes kokonaan.

Kilpailujen ja luokitteluiden myötä 1990-luvulla suosioon nousi tekninen kansantanssi. Tanssit koreografioitiin erittäin vauhdikkaiksi ja teknisesti hyvin vaativiksi. Kansallispuku ei ollut enää ainoa käytetty esiintymisasu, alkoi leikittely esiintymisasuilla. Tähän aikaan myös yksilöitä ja pareja ruvettiin nostamaan esille ryhmän yhteisöllisestä tanssista. Tätä oli jo toki tapahtunut 50-luvulta alkaen, osana  koreografioiden nousua, mutta nyt siitä tuli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

2000-luvulla kansantanssia lähdettiin kehittämään nykykansantanssina yhdistelemällä siihen elementtejä muista tanssilajejeista ja teatterista ja käyttämällä hyväksi akrobatiaa ja näyttämötekniikkaa. Samalla löydettiin vahvaa synergiaa nykykansanmusiikin kanssa.

Paluuta juurille

Tällä vuosikymmenellä nouseva trendi näyttäisi olevan sosiaalinen kansantanssi, jossa lähtökohtana on osallistuminen ja yhteisöllisyys. Päämääränä on se, että tanssiminen on hauskaa, ja että tanssijan oma tunnetila ja tulkinta tulevat tanssiessa näkyviin. Myös kansanomaiset paritanssit ovat tekemässä vahvaa paluuta koko kansantanssiliikkeessä. Tietyssä mielessä tämä on palaamista takaisin juurille, esittävästä tanssista kansan tanssien alkuperäiseen funktioon.

 

Kansantanssiharrastuksen historian aikana on siis syntynyt useita eri tyylejä Uudet tyylit eivät ole kuitenkaan täysin syrjäyttäneet edeltäjiään, vaan lomittuneet niiden kanssa suomalaisen kansantanssin kirjavaksi kudokseksi. Tuskin löytyy kansantanssiryhmää, joka edustaisi vain yhtä tyylisuuntaa.

Huomattavaa on, että monista syistä naapurimaissa Ruotsissa, Virossa sekä Neuvostoliitossa / Venäjällä samoista lähtökohdista huolimatta kehitys nykypäivään tapahtui eri tavalla. Suomessa kansantanssiharrastus alkoi useammalla eri taholla eri aikoina. Moni ryhmä on saanut alkunsa nuorisoseuroissa, työväenyhdistyksissä, settlementeissä, urheiluseuroissa ja kansanopistoissa. Meillä ei, hajaantuneesta kansantanssikentästä johtuen, ole koskaan ollut koko maan kattavaa yhtä auktoriteettia määrittelemässä, mikä on sallittua ja mikä ei. Erilaisten järjestöjen erilaisissa ryhmissä kansantanssi on päässyt kehittymään vapaasti sinne, minne kansantanssijat ovat halunneet sitä viedä.